Etusivu Ytimessä TAMK mukana tekemässä oopperahistoriaa

TAMK mukana tekemässä oopperahistoriaa

7.12.2016 0 kommenttia
Tampereen Musiikkiakatemian Kuun maailma -oopperassa lavalla nähtiin virtuaalihahmo, joka luotiin reaaliaikaisesti näyttelijän kehon liikkeistä. Ohjaaja Erik Söderblomin mukaan kyse ei ole muotioikusta, vaan digitaalinen tekniikka voi luoda tarinaan uusia tasoja.
 

 

Tampereella nähtiin syyskuussa musiikkiteatterin kehitysharppaus, kun TAMK Musiikin ja Tampereen konservatorion yhteisen Tampereen Musiikkiakatemian ooppera Kuun maailma sai ensi-iltansa Pyynikkisalissa.

TAMKin taide-, musiikki- ja mediayksikkö osallistui oopperan tekniseen toteutukseen, valaistukseen, lavastukseen ja mediatiimiin. Kuun maailma oli paitsi teknisesti edistyksellinen hanke, myös TMM-yksikön suurimpia yhteisproduktioita.

Hankkeesta teki erityisen motion capture -tekniikka, joka oli tiettävästi ensimmäistä kertaa yhtä suuressa roolissa oopperaesityksessä. Motion capturessa eli liikkeenkaappaustekniikassa näyttelijällä on yllään heijastimilla varustettu puku. Kamerat seuraavat heijastinpisteitä ja muodostavat niiden avulla kuvan näyttelijän vartalosta. Pisteiden pohjalta luodaan virtuaalihahmo, esimerkiksi eläin tai taruolento. Hahmon liikkeet ovat luonnollisia, koska näyttelijä luo ne kehollaan.


 

         MOTION CAPTURE -TEKNIIKKA 

  • Motion capturen eli liikkeenkaappaustekniikan käyttö alkoi yleistyä 1990-luvulla. Sen avulla voidaan luoda luonnollisesti liikkuvia hahmoja esimerkiksi animaatioelokuviin ja peleihin.
  • Tunnetuin tekniikalla luotu hahmo on Taru sormusten herrasta -elokuvien Klonkku. Näyttelijä Andy Serkis antoi virtuaalihahmolle kehon ja äänen.
  • Yleensä näyttelijä esittää ensin roolin ja virtuaalihahmo luodaan jälkikäteen.

 


 

 

Tekniikka palvelee sisältöä

Joseph Haydnin vuonna 1750 säveltämä Kuun maailma kertoo ympäristöään tyrannisoivasta kitupiikistä, jolle läheiset antavat opetuksen. He huumaavat saiturin, lavastavat tämän kodin kuuksi ja saavat vanhuksen uskomaan, että hän on avaruudessa.

Tampereen versiosta erityisen teki se, että liikkeenkaappaustekniikkaa hyödynnettiin esityksissä reaaliaikaisesti. Kitupiikin ihastuksen kohdetta, palvelusneito Lisettaa vuorotellen esittäneet  Anniina Honkala ja Maria Anttila lauloivat ja liikkuivat samalla, kun heidän liikkeistään syntynyt virtuaalihahmo projisoitiin taustalle.

Digitaalisen tekniikan yhdistäminen oopperaan on ohjaaja Erik Söderblomin mielestä luontevaa. Teatteritekniset innovaatiot ovat syntyneet kautta aikojen musiikkiteatterissa. Esimerkiksi hissit ja sähkö otettiin ensimmäistä kertaa käyttöön musiikkia ja liikettä yhdistävissä esityksissä.

– Reaaliaikainen digitekniikka antaa teatterille myös uusia sisällöllisiä mahdollisuuksia. Näyttelijät voivat esimerkiksi kantaa kameroita mukanaan, ja katsojat pääsevät näkemään tapahtumat näyttelijän silmin.

 

 Välillä joku anturi oli huonosti eikä hevosen jalka liikkunut. Kokonaisuutena kaikki toimi kuitenkin todella hyvin.”

 

Laulajan on pidettävä langat käsissään

Liikkeenkaappauksen teknisestä toteutuksesta vastasi Keho Interactive Oy:n motion capture -spesialisti Mikko Karsisto. Karsiston mukaan reaaliaikainen projisointi asettaa haasteita sekä lavalle että tekniseen työhön.

– Tietyt liikkeet ovat mahdottomia, sillä kameroiden on nähtävä puvun kiintopisteet koko ajan. Näyttelijä ei voi maata selällään, eikä toinen näyttelijä voi tulla liian lähelle, etteivät pisteet peity.

Lisettaa esittänyt musiikkipedagogian opiskelija Anniina Honkala huomasi, että puku vaikutti rooliin ratkaisevasti. Musiikin opettelun ja rooliin eläytymisen lisäksi hänen piti huomioida liikkeensä ja taustalle heijastettu hahmo. Koreografia piti suunnitella niin, että anturit olivat koko ajan näkyvissä.

motioncapture

– Tekniikka vaikutti sekä kontaktiin muiden näyttelijöiden kanssa että laulamiseeni. Tuntuma omaan vartaloon oli erilainen kuin normaalisti. Kohtauksessa, jossa Lisettan hahmosta luotiin liikkeenkaappauksen avulla hevonen, roikuin telineessä. Tässä kohtauksessa huomioitavaa oli niin paljon, että olisin harjoitellut tekniikan kanssa mielelläni enemmänkin.

Esitykset menivät onneksi nappiin pienistä kommelluksista huolimatta. Kun Lisetta muunnettiin liikkeenkaappaustekniikan avulla muistuttamaan hevosta, eläimen takajalkojen kanssa oli pari kertaa pieniä ongelmia.

– Välillä joku anturi oli huonosti eikä hevosen jalka liikkunut. Kokonaisuutena kaikki toimi kuitenkin todella hyvin.

Karsisto uskoo, että tekniikan kehittyminen ratkaisee ongelmat, ja näyttelijät voivat liikkua vapaammin. Tulevaisuudessa ei tarvita kameroita, vaan hahmo voidaan luoda pelkällä anturipuvulla magneetti- tai kiihtyvyysenergian avulla.

 

  Ooppera ei ole pönöttämistä, vaan se voi olla myös rohkeaa ja hauskaa.”

 

Fantasiaa, huumoria ja kepeyttä

Pyynikki Sinfoniaa johtaneen Markus Yli-Jokipiin mukaan Kuun maailma oli oiva valinta sekä musiikin että tarinan puolesta. Kuun maailmassa mahdollisimman moni ja erilainen solisti pääsi esille.

Tarinaa Yli-Jokipii kuvailee tarinaa 1700-luvun scifiksi. Virtuaalinen elementti sopi niin oopperan juoneen kuin visuaaliseen maailmaan, jossa yhdistyvät avaruus, lavastaminen ja kuvitelmat.

Kuun maailma on mukaansatempaava ooppera myös hauskuutensa ansiosta. Libreton kirjoittanut Carlo Goldoni merkitsi aikoinaan muistiin italialaista commedia dell´arte -perinnettä, joka perustuu tyyppigalleriaan.

 

Hahmoilla on voimakkaat, toisiinsa nähden selkeät roolit ja ilmaisu on hyvin kehollista. Commedia de´ll arten vaikutus tuokin Kuun maailmaan sarjakuvamaisuutta ja huumoria, joka viihdyttää katsojaa vielä 2010-luvulla.

– Eniten naurua irtosi lukiolaisyleisöstä. Kuun maailma oli läpimurto siksikin, että se osoitti, että ooppera voi olla hauskaa. Myöskään oma roolini Lisettana ei ollut perinteinen heikon neidon rooli, sillä Lisetta on kepeä ja juonikas hahmo, Anniina Honkala kuvailee.

Buonafede (Olli-Tapio Tikkanen, vas.), Ecclitico (Veli-Pekka Varpula), Clarisse (Piia Rytkönen), Ernesto (Veera Aaltonen) ja Flaminia (Roosa Kemppilä) Kuva: Kirsikka Lyhteilä

Buonafede (Olli-Tapio Tikkanen, vas.), Ecclitico (Veli-Pekka Varpula), Clarisse (Piia Rytkönen), Ernesto (Veera Aaltonen) ja Flaminia (Roosa Kemppilä) Kuva: Kirsikka Lyhteilä

 

Tampereella on poikkeukselliset resurssit

Kuun maailma oli Söderblomille sekä taiteellisesti että pedagogisesti antoisa projekti. Laulajat ja orkesteri saivat harjoitella Pyynikkisalin suurella näyttämöllä lähes kaksi kuukautta. Se on Söderblomin mukaan Suomessa harvinaista luksusta.

– Se ei onnistuisi muissa oppilaitoksissa. Tampereen musiikkiakatemia on merkittävä opinahjo, josta on pidettävä kiinni. Missään muualla Suomessa ei ole yhtä hyvää harjoitusympäristöä kuin Pyynikkisalissa.

Söderblom tuntee alan oppilaitokset ja resurssit hyvin, sillä hän on työskennellyt ohjaajana ja opettajana esimerkiksi Turun kaupunginteatterissa, Teatterikorkeakoulussa ja Turun ammattikorkeakoulussa.

 

 

Myös Honkala kiittelee näyttämötyön harjoitteluun käytettyä aikaa ja Söderblomin ohjausta. Hän kokee, että projekti vahvisti hänen ennakkoluulottomuuttaan niin esiintyjänä kuin musiikkipedagogina.

– Vaikka tämä on vanha taiteenlaji, uuteen teknologiaan pitäisi suhtautua avoimesti. Ooppera ei ole pönöttämistä, vaan se voi olla myös rohkeaa ja hauskaa.

 

TEKSTI: JANICA BRANDER | KUVAT: TAMPEREEN MUSIIKKIAKATEMIA

 

 

 

Lue myös

Kommentoi